Before I die

Elämää jaksaa, kun on unelmia, mitä haluaa saavuttaa. Siksi päätin listata kuvia, mitä haluan saavuttaa ennen kuolemaani.

En vielä tiedä, mitä haluaisin työkseni tehdä, mutta haluan sen olevan mieluista. 

Intia tai Afrikka. Kunhan saisi hienoja kuvia eläimistä! 

Intiassa tuli köllittyä, mutta tähän ei ikinä kyllästy. 

Mitä tähän sanoisi? Kivaa!

Ratsastaminen on aina ollut kauhean terapeuttista.♡

Olen kaksi kertaa aloittanut ja kaksi kertaa lopettanut. Ehkä vielä joskus...

Varmaan jokaisen unelma, jolla on omia lapsia.

Sitten olisi maailman paras poika ja tytär ♡

Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Joskus ajattelin, ettei talon tarvitse olla iso, mutta nyt olen alkanut arvostaa tilaa.

Oikeastaan ihan missä tahansa maassa.

Olisiko pikkaisen hienoa? 

Välillä tulee tällaisia hetkiä...

Ja tämä tullaan toteuttamaan vielä koko perheen voimin!

Tai mikä tahansa muu paratiisi.

Liittyy maailman matkailuun. 

Mitä extremempi, sitä mielenkiintoisempi! 

Hammaslääkärikammoisen unelma...

Välillä sitä antaa muiden mielipiteiden vaikuttaa elämään ihan liikaa.

Häämatka? ;)

Joku siinä vaan kiehtoo.

♡

Aika hankalaa näissä olosuhteissa. 

21.5.2016♡

Kaduttaa vieläkin, kun joskus hiukseni leikkasin.

Jos vaikka seuraava ;)

Ehkä, kun lapset asuvat omillaan. 

Tätäkään en tiedä, mikä olisi unelmatalo, mutta talo jossa viihtyy!

Mikä on teidän unelmanne? 

Tulevaisuuden suunnitelmia

Eino kasvaa ihan silmissä! On hienoa huomata, kuinka pieni mies kehittyy joka päivä. Nyt ollaan löydetty kädet ihan kunnolla ja niitä ängetään koko ajan suuhun. Lussutus vain käy! Eilen kävin ostamassa sitteriin ja vaunuihin kiinnitettävän lelun, mitä Eino tyytyväisenä räpeltää. Oli pojalla riemu ylimmillään, kun sai napattua kiinni lelusta. Kävin myös kirjaston poistomyynnistä hakemassa Einolle lastenkirjoja. Ostin niitä 7kpl ja kaikki maksoi yhteensä 7e! Eniten tykästyin intiaanisatuihin.

Myös ensimmäiset vierastamiset on koettu. Käytiin Juhon veljen luona ja Eino pelästyi hänen naisystäväänsä. Ihan paniikinomainen itku tuli!

Ollaan nyt muuton ohella puhuttu Juhon kanssa paljon tulevaisuudesta. Mitä haluan opiskella? Missä aiomme asua? Koska haluttaisiin seuraava lapsi? Loppujen lopuksi kaikki on vielä suht auki, mutta oli ihanaa, että jonkun kanssa pystyy puhumaan kaikki asiat läpi. Itse haluaisin lapsille (ainakin kahdelle ensimmäiselle) suht pienen ikäeron ja seuraavat voivat olla sitten suuremmalla. Olen huomannut, ettemme siskoni kanssa olleet kauhean läheisiä nuorena ison ikäeron (5v) takia. Nyt vanhemmalla iällä asiat ovat toisin.

Kihlajaisia ja tuomareita juhlimme 30.8. Siihen mennessä ajattelin saada uuden asunnon kuntoon. Ihanaa muuttaa! Olen niin innoissani, että pääsen kaupungille koska haluan ja saadaan enemmän tilaa asuntoon, kun kaikki on yhdessä kerroksessa. On koirillakin enemmän tilaa.

Huomenna otan suunnan kohti koiranäyttelyä taas vaihteeksi. Luumäen pentunäyttely kutsuu aamusta. Enää kuukausi ja Maltti on jo junnuikäinen. Mihin tämä aika oikein katoaa? Tiistaina suunnataan kohti Helsinkiä Juhon siskon ja hänen lastensa kanssa ja mennään hurvittelemaan Linnanmäelle! Eikka jää mummille hoitoon siksi aikaa. Vanhemmalla iällä käydään sitten koko perhe yhdessä.

Palaan kirjoittelemaan ensi viikolla!

Kihlaus!

Juhannuksena lähdettiin perjantaina katsomaan illasta kokkoa kaupungille. Laittauduttiin oikein hienoksi juhannuksen kunniaksi ja pakattiin Eino autoon ja huruutettiin paikalle. Jätettiin auto vähän kauemmaksi ja käveltiin satamaan. Oli viileä, mutta kirkas sää. Porukkaa oli tosi paljon ja oli hauska nähdä muitakin perheitä vauvojen kanssa. Kokko sytytettiin lahukkaan ja ihailtiin sitä pitkään. Juho sanoi, että kävellään vielä vähän ja lähdettiin kävelemään satamaa pitkin eteenpäin. Yht äkkiä Juho tarrasi olkapäästä ja sanoi, että haluaa viettää kanssani koko loppuelämänsä. Hän polvistui ja kysyi minua vaimokseen koko ihmisjoukon keskellä! Olin haljeta onnesta! Nyt on pari päivää mennyt niin vaaleanpunaisessa pilviverhossa, että huhhuh!

Hääpäivä päätettiin 21.5.2016. Pari vuotta aikaa suunnitella ja säästää rahaa. Voiko ihminen enää onnellisempi olla.<3

Ihana aamu!

Tänä aamuna heräsin puoli tuntia ennen kellon soittoa. Avasin verhot ja sitten ikkunan ja aurinko paistoi. Takapihamme näytti kutsuvalta ja teki mieli alkaa heti aamusta tekemään sille jotain. Ehkä kuitenkin jätän rakentamiset vähän pysyvämpään asuntoon sitten. Kiipesin rappuset ylös ja hieroin kivistävää vatsaa ja kylkiä. Olin kai nukkunut jotenkin ihmeellisessä asennossa, mutta en valita! Kerrankin nukuin hyvin! Puin päälleni ja päästin koirat ulos ovesta ja kierrettiin metsälenkki. Oli kivan valoista ja koirat juoksivat into pinkeänä koko matkan. Sitten aamupala sekä minulle että koirille! Kani meillä syökin aina öisin.

Tänään ajattelin siivota hieman ja hinnoitella kirpputorituotteita, jos joskus saataisiin aikaiseksi viedä nekin sinne. Ihanaa, kun ei ole kiire minnekään. Voi mennä ihan omalla ajallaan tai olla menemättä. Lauantaina onkin sitten edessä pitkä automatka mummolle ja kummitädille ja sunnuntaina menen viimein otattamaan ne rastani takaisin! Lupasin Juholle, että sitten ei ole enää hiuskriisiä ainakaan puoleen vuoteen. Pitää pitää siitä sitten kiinni!

Katselin myös matchshowta Maltille ja 6.4 olisi Lappeenrannassa yksi minne mennään, jos olen vielä yhdessä osassa. Pakko päästä treenaamaan kunnon ympäristössä ennen virallisia kehiä. Hyvin tuo poika malttaa jo nyt seistä paikallaan, mutta pitää pidentää aikaa ennestään. Onhan se vielä ihan eri asia, kun kehässä on monta koiraa vielä samaan aikaan. Saa nähdä, mitä tulee!

Nyt on tosiaan päivittäin ollut supistuksia ja sukkapuikkovihlaisuja alapäässä. En tiedä sitten ovatko paikkoja kypsytelleet mihinkään suuntaan. Ensi maanantaina neuvola ja siellä sovitaan sitten neuvolalääkäri, joka seuraavaksi katsoo paikat. Yliaikaiseksi en tosiaan toivo, että tämä menisi. Vaikka kuulostaa ehkä kauhealta sanoa, niin en tiedä nautinko raskausajasta. Hetkittäin se on mukavaa ja hetkittäin ihan hirveää. Kyllä silti haluan vielä raskaaksi, kun sen aika tulee.

Katsoin eilen yhteishakua ja pohdin, laitanko paperit vetämään eläinlääketieteelliseen. Päädyin siihen, etten kerkeä lukemaan kemiaa ja fysiikkaa niin hyvin ennen kokeita. Biologia pitäisi sen verran olla hallussa, mutta onhan tuosta lukion suorittamisesta jo aikaa sen 6 vuotta, että kaikki eivät tuoreessa muistissa ole. Ehkä pysyn vanhassa suunnitelmassa ja haen sinne Kajaaniin pieneläinklinikka hoitajaksi. Silloin opiskelu alkaisi tammikuussa 2015.

Miten raskaus on muuttanut minua?

Olen nyt jo hyvän aikaa pyöritellyt tätä aihetta päässäni, kun Elsa pyysi minua kirjoittamaan tästä. Alkuun ajattelin, ettei mitenkään, mutta sitten aloin ryhmittelemään asioita henkisiin ja konkreettisiin asioihin.

Konkreettiset asiat:
- Kahvin ja energiajuomat olen jättänyt lähes kokonaan. Energiajuomia en ole muutenkaan juurikaan juonut, mutta sekin vähä on pannassa nyt. Kahvin haju teki todella pahaa alkuraskaudessa ja se jäi kokonaan sekä minulta, että Juholta. Nyt tykkään haistella töissä kahvipapupusseja ja silloin tällöin voin erikoiskahvin juoda. Korkeintaan sen kerran kuukaudessa, jos silloinkaan.

- Olen alkanut nukkumaan enemmän. Aiemmin liika nukkuminen sai minut ahdistumaan, mutta nyt voisin nukkua vuorokauden ympäri hyvällä omallatunnolla. Olen myös alkanut näkemään mitä erikoisempia unia. Olen aiemminkin ihmetellyt outoja uniani, mutta nyt niistä on tullut hyvin todentuntuisia. Voin lisäksi nähdä kymmeniä unia yössä ja muistaa aamulla niistä jokaisen. Väsymys on alkanut myös painamaan, vaikka aiemmin en ole ollut juuri koskaan väsynyt. Nyt kaiken aloittaminen tuntuu ponnistelulta.

-  Ulkonäkökriittisyyteni on tasoittunut. Aiemmin olin todella tarkka siitä, mitä söin ja peili oli painajainen. Nyt omaa kehoaan on oppinut arvostamaan ja ymmärtämään enemmän. Ei se tosin ikuista hiuskriisiä ole poistanut! Iho-ongelmia raskaus ei ole mukanaan tuonut, eikä niitä minulla aiemminkaan ole ollut.

- Limakalvot kuivuvat. Yöllä tuntuu, ettei meinaa saada henkeä ja aamulla on nenäontelot täynnä kuivunutta verta. Ikävä osuus raskaudessa. Myös lysyssä istuminen tai selällään makaaminen estävät hapen kulun.

Henkiset asiat:
- Olen aina kokenut olevani kauhean tasainen persoona, mutta nyt olen huomannut, kuinka saatan räjähtää hyvinkin pienestä asiasta. Huomaan itsekin ärsyyntyväni siitä, että ärsyynnyn jostakin. Maiskuttaminen, ryystäminen ja muut häiritsevät äänet saavat minut ihan tolaltaan, ja täysin syyttä suotta! Mielialat hyppivät myös ylionnellisesta surkeaan ja ärtyneeseen. Onneksi töissä on pystynyt pitämään pään suhteellisen tasapainossa. Itkenyt en ole sen enempää kuin aiemminkaan, vaikka alkuraskaudessa jotkut tv-ohjelmat saivat kyyneleet silmiin. En ole ikinä muutenkaan pitänyt itseäni herkistelijänä.

- Perhe ja sukulaiset ovat tulleet eri tavalla tärkeiksi. Sitä osaa arvostaa ja kunnioittaa ihmisiä ihan eri tavalla. Harmi, että meidän pieni suku on hajaantunut vähän ympäriinsä tällä hetkellä.

- Tunteiden syventyminen. Jotenkin sitä vain nauttii Juhon seurasta myös pieninä lyhyinä hetkinä todella vahvasti. Itsekseen oleminen saa taas ajattelemaan yhdessä oloa. Vauvat eivät vielä aiheuta "aww"- kohtauksia kadulla. Ainoa, mistä olen ollut innoissani on, kun on nähnyt aivan pienen vauvan. Silloin sitä ajattelee, että kohta meilläkin on tuollainen. Ei muiden lapset saa sellaista tunneryöppyä, mutta oma lapsi on aina oma lapsi.

- Olen käynyt koko tunneskaalan läpi siitä, millainen äiti minusta tulee. Olenko hyvä, myötätuntoinen ja osaanko kasvattaa lapsen oikein? Osaanko näyttää rakastavani häntä? Varmasti kaikki käyvät nämä samat tunteet läpi odottaessaan. En kuitenkaan ole epävarma tai epätietoinen. Lähinnä olemme Juhon kanssa miettineet, miten tietyistä asioista kerrotaan lapselle. Vaikka siihen onkin vielä monta vuotta aikaa. Esim. Mitä on kuoleman jälkeen? Meistä kumpikaan ei osaa ihan kunnolla itsekään vastata tuohon, mutta kummatkin uskomme, ettei elämä lopu kuoleman jälkeen, vaikka sitä ei itse tiedostaisikaan. Raamatun taivaaseen en usko, enkä uudelleensyntymään. Silti haluaisin lapselle kertoa enkeleistä ja siitä, ettei kuolema ole lopullista, mutta Juho ateistina ei taas enkeleihin usko. Enkä nyt sano itsekään uskovani, mutta se jollakin tasolla on rinnastettavissa Joulupukkiin, pääsiäispupuun ja hammaskeijuun, mitkä ehdottomasti haluan lapsen elämään tuoda. Lapsen pitää saada olla lapsi ja kokea nuo juhlapyhät juhlapyhinä.

TJ 100!

Tänään jäljellä tasan 100 päivää laskettuun aikaan ja 42päivää äitiysloman alkuun. Etappipäivä siis kaikin puolin. Eilen kävin kaupungilla hakemassa eilisessä postauksessa mainitsemaani rasvaa ja tuoksuu muuten niin paljon paremmalta kuin bio-oil ja oli muutaman euron halvempaakin. Samalla tuli haettua tulevalle koiranpennulle D-vitamiinitipat ja matolääkkeet. Kirjastosta bongasin Anna-Leena Härkösen kirjan "Heikosti positiivinen", mikä kertoo lapsettomuudesta synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Tänään alkaa ahkera lukeminen taas ennen töitä. Kirpputorilla pyörähtäessä löytyi kasa vaatteita ja vauvan leikkimatto. Yhteensä 10€. On kyllä tullut ihastuttua kirpputorilla käymiseen ainakin lastenvaatteita etsiessä. Noistakin melkein kaikki vaatteet maksoivat 0,20-0,50€.

Työilta meni suhteellisen nopeasti, vaikka olikin hiljaista. Vain muutama venäläislauma teki pieniä ruuhkia. Yksi venäläismies seisoi ja tuijotti vatsaani pitkään ja hymyili. Vatsa aiheuttaa hupia myös työkavereiden keskuudessa. Paras oli eilen, kun kaksi työkaveria kiusoitteli toisiaan. Miespuolinen lähinnä naista. Nainen kysyi mieheltä: "Mikset kiusaa Sannaa vaan koko ajan mua?" Mies vähän hämmentyneenä vastasi: "No kun... Sanna on raskaana." Saatiin päivän parhaat naurut. Vatsakin kesti mukana hyvin koko illan. Vähän kävely alkaa pistämään tuonne oikealle alavatsaan, mutta muuten olo oli ihan mukava. Tänään taas töihin klo 16-21. Tekisi kyllä mieli ennen sitä käydä ostamassa korttipohjat valmiiksi, mutta ehkä kiltisti odotan äitiyloman alkuun, etten innostu ennen aikojani! 

Eilen illalla nukkumaan mennessä aloin miettimään asioita. On todella outoa, ettei enää oikeastaan edes tunnu siltä, että olisi raskaana. Tai oikeammin kaikki tuntuu kauhean epätodelliselta. Kyllähän minulla on faktoja asiasta, että se on todella totta, mutta mieli ei jotenkin osaa prosessoida sitä välillä. Jätkä potkii minkä jaksaa ja vatsa kasvaa. Puhumattakaan siitä, kuinka huonossa kunnossa olen normaaliin verrattuna. Toisaalta mitenpä asiat voisivatkaan konkretisoitua, kun ei ole koskaan aiemmin käynyt tällaista läpi? Ehkä asiat konkretisoituvat vasta, kun synnytyssairaalassa saa lapsen rinnalleen ja tajuaa, että nyt se pieni nyytti sitten oikeasti on siinä, eikä vain vatsassa piilossa. Kyllä tämä silti on jännää aikaa kaikinpuolin. Eniten nyt kuitenkin toivon, ettei synnytys käynnisty syystä tai toisesta ainakaan ennen sitä viikkoa 35. Paras olisi jos kestäisi mukana viikolle 39. Juho jää kuitenkin kotiin silloin viikolla 39 ja on siitä kaksi viikkoa. Sitten toivotaan, että tämän aikavälin sisällä syntyy tai sitten kehitetään varasuunnitelma. Itsekseni en lähde synnyttämään ja se on varma! Enkä kyllä ketään muuta siihen mukaan haluakaan. Synnytyksestä toivon myös normaalia alateitse syntymistä, mutta sen saamme tietää paremmin sitten synnytystapa-arvioinnissa, joka on joskus helmi-maaliskuun taitteessa. Sektiossa on kuitenkin aina tulehdusriski ja siitä parantuminen vie aikansa. En minä repeämiä pelkää. En ole koskaan mikään kipuherkkä ollut. Jos repeää niin sitten repeää. Eiköhän se unohdu, kun toimitus on ohi! Kipulääkkeitä vastaan en ole, enkä ole vielä tähän mennessä ymmärtänyt ihmisiä, jotka haluavat synnyttää ilman mitään kipulääkkeitä. Avuksihan ne on kehitetty. Sairaalassa toivon joutuvani olemaan mahdollisimman vähän aikaa senkin takia, että Juho joutuu menemään aina kotiin, koska täällä ei ole perhehuoneita. Eli toivottavasti selvitään sillä kolmella päivällä eikä yllätyksiä tule!

Tähän mennessä kaikki on ollut vauvalla niin hyvin, että on suhteellisen vakaa pohja tulevaisuuteen. Kasvu on ollut tasaista, kaikki rakenteet kunnossa, liikkeet tuntuvat ja sydän lyö. Mitään poikkeavuuksia ei ole ollut. Ja jo nyt syntyvällä lapsella on hyvät mahdollisuudet selviytyä. Käpälät ristiin siis, että kaikki menee loppuun asti hyvin! 

Nyt hieman kullan leipomaa Mango-tuorejuustokakkua ja teetä sekä hyvä kirja tämän etappipäivän kunniaksi!

Meidän taipaleemme

Osallistuin ennen isänpäivää Vau.fi:n järjestämään kirjoituskilpailuun siitä, missä tapasit lapsesi isän. Kas kummaa, sijoituin kolmanneksi ja muutama päivä takaperin sain kirjapalkinnon esikoisellemme. Nyt ajattelin julkaista tarinan tällekin puolelle blogia. :)

Viime syksynä olin hyvin loppuun palanut töiden ja koulun kanssa. Tuntui, että jokainen pienikin asia kaatui päälle. Kämppä lähti alta ja jouduin luopumaan rakkaista koiristani. Yksi ilta itkiessäni koulumme asuntolassa päätin vihdoinkin repäistä ja lähteä ulkomaille etsimään itseäni. Etsin vapaaehtoistyön eläinten parissa ja matkapaikaksi määräytyi Intia. Varasin matkan ja guesthousen ja matkani oli määrä alkaa 1.1.2013. Takaisin tulisin vasta vuoden päästä.

Viimeiset kaksi viikkoa vietin äidilläni ja surffailin internetissä lueskellen ihmisten kokemuksia Intiasta. Eksyin sivustolle, jossa kerrottiin muistakin suomalaisista, jotka ovat lähdössä Intiaan. Törmäsin miehen kuvaan, jossa hänellä oli hyvin "maalaismainen" asustus ja jossa hän teki heinätöitä. Jollakin tavalla tuo kuva kiehtoi nuorta naista, joka oli koko elämänsä elänyt kaupungin sykkeessä. Sivustolla pystyi näkemään, kuka oli käynyt kuvaasi katselemassa. Tästä alkoi molemminpuolinen kuvien katselu. Aina sisäänkirjautuessani näin, että hän oli käynyt katsomassa kuvaani ja menin aina hänen kuvaansa katsomaan. Loppujen lopuksi uskaltauduin ja aloitin keskustelun siitä, että olemme kummatkin Intiaan lähdössä ja vielä samaan suuntaankin. Siitä se keskustelu sitten alkoikin. Foorumin keskustelut eivät riittäneet ja siirryimme käyttämään messengeriä. Juttelimme yöt läpeensä ja nukahdin aina hymyillen.

Uudenvuoden aatonaattona kerroin, kuinka minulla ei ole mitään tietoa, mitä teen uutena vuotena. Naureskelimme yhdessä, että voisinhan tehdä pienen roadtripin Etelä-Savoon.Sanoinkin, että mikäs siinä. Minulla on kyllä auto, mikä kulkee. Niinpä hyppäsin autooni 31.12.2012 ja lähdin ajamaan. Heinolan kohdalla pysähdyin ABC:lle ja ilmoitin olevani jo siellä. Vastaus olu hämmentynyt naurahdus ja myöhemmin sain kuulla, ettei hän ollut uskonut, että todella lähtisin ajamaan uutenavuotena niinkin pitkälle. Pääsin perille asti ja halasimme. Oikeastaan mikään kunnollinen kahvila ei ollut auki ja menimme istumaan paikalliseen kuppilaan kahville. Mies avasi minulle oven, mistä hämmennyin totaalisesti. Minulle ei ollut kukaan koskaan aiemmin avannut ovea! Baarimikko naureskeli, kun emme kumpikaan ottaneet maitoa kahviimme. Sanoi, ettei ole palvellut paria, joista kumpikin joisi kahvinsa mustana. Juttelimme pitkät pätkät Intiasta ja itsestämme, kunnes lopulta kummankin aika alkoi käymään vähiin ja meidän piti lähteä tahoillemme. Mies tokaisi, että mistä ihmeestä tuollaisia naisia, kuin sinä tulet. Kotipuolessa kaikki olivat kuulemma kauhean tavallisia ja tylsiä. Hän saattoi minut autolleni ja kysyi saako minua suudella. Siinä sitten vaihdettiin myös ensimmäinen pusu, vuoden viimeisenä päivänä.

Ei mennyt kuin 10min ja minun oli pakko laittaa viesti, että minulla oli ollut todella mukavaa. Sain samanlaisen vastauksen. Illalla menin ystävälleni juhlimaan uuttavuotta, mutta ilta meni viestejä lähetellessä tuolle miehelle. Taisin naureskella ja hymyillä itsekseni koko illan. Keskiyöllä menimme katsomaan ilotulituksia Senaatintorlle ja mies laittoi minulle uudenvuoden toivotuksen ja pienen laulunpätkän: "It's been a lifetime, since I found someone, someone who will stay." Aamulla herätessäni oli vielä tullut kuvaviesti ja hyvät huomenet.

Haikeana lähdin lentokentälle ja mietin, että näkisimme vasta kuukauden päästä Goalla, sillä mies kävisi ennen sitä muissa paikoissa. Ei se viestittely tietenkään loppunut, vaikka niin yritin vannottaa itselleni. Intiasta Suomeen kun ei ole mitenkään kovin halpaa viestitellä. Vähintään kolme viestiä/päivä lähti Suomeen ja saman verran tuli takaisin.

Loppujen lopuksi tuli ilta, kun meidän piti nähdä. Pukeuduin valkeaan pitkään mekkoon ja tallustelin lähellä olevaan ravintolaan, jossa mies ystävineen istui. Istahdin hänen viereensä ja hänen ystävänsä katsoivat minua suu auki. Jatkoimme kahdestaan rantabaariin istumaan. Aurinko laski Intian Valtamereen ja aallot löivät rantaan. Tuuli sai kirkkaan punaiset hiukseni heilumaan ja naureskeli suolan makua huulillani. Juttelimme koko illan ja kävelimme takaisin rannantuntumassa niin, että suurimmat aallot kastelivat helmani ja miehen sortsit. Miehellä oli käsi lanteillani ja hetki oli täydellinen.

Loppu Intian matkan asuimme yhdessä ja nukuimme yhdessä. Opimme joka päivä toisesta enemmän ja enemmän ja ihastuminen syveni rakkaudeksi. Lähestyvä ero tuntui murskaavalta, sillä miehen oli tarkoitus lähteä kotiin helmikuun lopussa. Kun matkapäivät lyhenivät, kumpaakin alkoi ahdistaa. Mies päätti siirtää paluutaan kuukaudella. Tuon kuukauden aikana reissasimme hieman Intiaa ympäri ja nautimme toistemme seurasta. Loppujen lopuksi tein päätöksen ja ilmoitin palaavani Suomeen miehen mukana. Niinpä 20.3.2013 astuimme kummatkin samaan aikaan Lontooseen lähtevään lentokoneeseen ja sain viimeisen yön nukkua pää vasten hänen rintakehäänsä. Lontoosta Suomeen emme saaneet samaa konetta, joten jouduimme hyvästelemään toisemme portilla. Itketti, vaikka tiesin, että kohta olisimme taas yhdessä. Miehestä oli kauheaa jättää minut yksin kentälle ja minusta oli ihan yhtä hirveää jäädä.

Suomessa olimme päivän kumpikin tahoillamme, kunnes mies ilmoitti lähtevänsä hakemaan minut kotoani. Hän ajoi koko matkan Helsinkiin ja menin hänen mukanaan Etelä-Savoon. Siitä lähti yhteinen taipaleemme, emmekä sen jälkeen ole olleet erossa toisistamme päivääkään. Intia sai meidät näkemään toisemme mahdollisimman pahalla päällä kuumuuden ja nestehukan vuoksi, eikä sekään ole parisuhdettamme horjuttanut. Vuosipäivämme pääsemmekin viettämään myös minun ison vatsani kanssa.<3