Lapsisurmat

Muutama vuosi sitten uutisotsikoissa oli kouluampumiset, nyt lapsisurmat. Äitinä nuo uutiset tuntuvat aina pahalta, enkä halua edes avata niitä uutisia. Kai samaistun uutisiinkin niin pahasti, että alkaa puristamaan.

En voi ymmärtää, miksi joku tappaa omat lapsensa. Ymmärrän väsymyksen ja masennuksen. Itse olen sairastanut vaikeaa masennusta, mutta en siinäkään tilassa olisi tehnyt kellekään muulle pahaa. Tiedän miltä tuntuu, kuin haluaisi vain kuolla ja lopettaa oleminen ja ajatteleminen. Edelleenkin välillä tuntuu siltä, että voisi lopettaa ajattelemisen kokonaan, mutta kuolla en enää halua. Nyt on se vahva syy elää; oma lapsi.

Osaltaan ymmärrän itsemurhan. Ymmärrän, miksi jotkut siihen ajautuvat ja varmasti se helpottaa. Pahinta siinä on vain se, ettei se kosketa vain itsemurhan tehnyttä vaan myös kaikkia hänet tuntevia. Silti olen sitä mieltä, että noilla lapsilla olisi ollut parempi elämä vaikka ilman äitiään, kuin ei elämää ollenkaan.

Miksi toisten ihmisten hätää ei nähdä tai miksi siihen ei puututa? Voi olla, että Suomessa on ns.suorittamisen kulttuuri. Koulut käydään kunnialla loppuun ja hankitaan hyväpalkkainen työpaikka, jossa puurretaan mahdollisesti esimieheksi asti. Pitää suorittaa kursseja ja saada todistusta niistä. Pitää aina olla jotenkin toista parempi. Avun pyytäminen tai hakeminen nähdään valitettavan usein heikkoutena. Ihan kuin olisit muita huonompi, kun et jaksa. Pakko myöntää, että näin ajattelin aikoinaan itsekin. Oli jotenkin "noloa" lähteä hakemaan apua. Pelkäsin läheisten ihmisten reaktiota ja sitä, että he pitävät minua ihan hulluna ja sekopäänä. Onneksi nyt tiedän asioiden oikean laidan. Nämäkin ovat yksi syy, miksi tekisi mieli muuttaa ulkomaille pois tästä oravanpyörästä.

Pahuushan ei lopu maailmasta, se on selvää. Onneksi täällä ei tarvitse kulkea yksin. Pitkäkin matka tuntuu lyhyemmät, kun sen aikana voi jutella toisen kanssa tai pitää toista kädestä. Pitäkää kädestä jokaista läheistänne ja auttakaa jos itse pystytte. Ja muistakaa hakea apua, jos sitä tarvitsette. Se kertoo siitä oikeasta rohkeudesta, sillä se vaatii sitä paljon enemmän kuin asian sivuun työntäminen.

Pelonsekaista iloa

Minulle nousi lämpö viime viikon alussa. Alkuun ajattelin olevani vilustunut, mutta mitään nuhan oireita ei ollut. Sitten aloin pohtimaan raskauden mahdollisuutta, mikä kuitenkin olisi häviävän pieni. Eihän minulla leikkauksen jälkeen ole ollut edes kuukautisia. Kierrosta en osaa siis sanoa yhtään mitään. No päätin kuitenkin testata varmuuden vuoksi.

Apteekin testi näytti heti testin teon jälkeen negatiivista, mutta 3min myöhemmin testissä virnisti haamu. En kuitenkaan luottanut tuohon haamuun ja testasin seuraavana aamuna clearbluen digitaalisella. Näytössä teksti: "Raskaana 1-2". Alan kohta olemaan sitä mieltä, että raskaudun pelkästään Juhoa tuijottamalla. :D

Soitin neuvolaan ja pyysin aikaa ultraan, sillä kohdunulkoisen jälkeen riski uuteen on suuri. Sehän tästä puuttuisi, että toinenkin munanjohdin vaurioituisi ja jouduttaisiin poistamaan. Sitten ei enää lapsia saisi kuin koeputkilla. Huh, pelkkää ajatusta. En siis vielä hypi riemusta, vaan hieman varaudun siihen, että voi mennä tämäkin kesken. Toivotaan kuitenkin parasta!<3

Ps. Tuttuja pyydän vielä olemaan hiljaa, sillä kaikki on niin epävarmaa vielä.

Leikkaus

Kaksi viikkoa sitten tein positiivisen raskaustestin. Olimme onnellisia ja jännittyneitä tulevasta. Olemme päättäneet, että toinen lapsi saa tulla, kun on tullakseen. Haluamme kuitenkin kaksi ensimmäistä lasta suht pienillä ikäeroilla. Näköjään minun onkin helppo raskautua, vaikka toisin luulin. Kuitenkin viime keskiviikkona alkoi pieni tiputteluvuoto ja heitin jo hanskat tiskiin, että tämäkin meni kesken. Vuoto oli kuitenkin tosi pientä eikä kipuja ollut paljon, joten soitin ensineuvoon ja kysyin ohjeita. Ensineuvosta ohjattiin ensin terveyskeskukseen ja sieltä naistentautien poliklinikalle. Lääkäri ultrasi ja totesi kohdun olevan tyhjä ja pyysi uusiin verikokeisiin 27.pvä, että nähdään miten hcG laskee. Perjantaina aloin vuotamaan hieman enemmän, mutta kipuja ei edelleenkään ollut. Itkin hetken taas ja mietin, että miksi juuri meidän pitää kokea näitä keskenmenoja. On tosi vaikea olla iloinen muiden iloisista vauvauutisista, kun meiltä revitään mattoa jalkojen alta. Kuitenkin olen vilpittömästi iloinen näiden ihmisten onnesta ja onhan meillä maailman ihanin pienimies jo kotona, mutta ymmärrätte varmaan pointin?

Eilen olin jo valmistautunut töihin lähtöön, kun yht äkkiä alkoi vatsaan koskemaan todella paljon. Jouduin kävelemään kyyryssä ja makasin vain sängyllä. Juho käski soittamaan töihin ja sanomaan, etten pääse töihin ja menemään sairaalaan. Soitin siis taas ensineuvoon ja he ohjasivat päivystykseen. Ei tarvinnut mennä edes päivystyksen kautta, vaan pääsin suoraan naistentaudeille. Toimistossa hoitaja pyysi minua labraan verikokeisiin, mutta koska en päässyt kävelemään, tultiin kokeet ottamaan polille. Odottelin melkein kaksi tuntia labrojen vastausta ja pääsin lääkärille. Lääkäri paineli vatsaa, mikä sattui todella paljon ja ultrasi sisältä. Kohdun limakalvo oli normaalin ohut, mutta oikeassa munatorvessa oli 2cm pituinen löydös. Myös munatorvi oli paksuuntunut ja siellä oli nestettä. Vielä toinen lääkäri kävi katsomassa ja se todettiin kohdunulkoiseksi. Myös hcG oli noussut perjantaista.

Hoitaja ohjasi minut osastolle ja laittoi kipulääketipan. Suonta oli vaikea löytää, kun olin niin kuiva, joten useampi neulanjälki tuli käteen. En saanut syödä enkä juoda, sillä riskinä oli munatorven repeäminen, jolloin mentäisiin kiireesti leikkaussaliin. Juho ja Eino kävivät katsomassa minua ja Eino hurmasi koko osaston naureskelemalla.

Illalla kivut yltyivät ja päivystävä lääkäri ultrasi uudelleen. Nesteen määrä oli hieman noussut, joten hän määräsi päivystysleikkauksen. 1,5h myöhemmin minua vietiin jo saliin. Kun minua valmisteltiin leikkaukseen palelin kuin horkassa. Herätessäni luulin olevani töissä ja hoin hoitajille aterioiden summia. Heräämössä palelin ja sain kaksi ylimääräistä peittoa ja lämpöpuhaltimen. Lämpö oli pikkaisen reilu 35 eli ei ihmekään, että palelin! Kipulääkkeet auttoi kipuun hetkittäin ja minulle sanottiin, että sitä saa aina lisää jos siltä tuntuu. Kahden aikaan yöllä pääsin takaisin osastolle.

Oikea munatorvi jouduttiin poistamaan kokonaan. Löydös oli niin iso, että oli vaurioittanut torvet ja jos sitä ei olisi leikattu, olisi seuraavan kohdunulkoisen riski suuri. Lääkäri tosin sanoi, ettei sen pitäisi juurikaan vaikuttaa raskautumiseen. Tottakai se silti pelottaa. Mitä jos en enää saisikaan lapsia? Samalla on myös jotenkin "viallinen" ja "tyhjä" olo. Osa naisellisuuttani on jotenkin käsittämättömällä tavalla viety. Mutta nyt ei auta kuin yrittää toipua ja ajatella positiivisia. Vain aika näyttää, mitä se tuo tullessaan.

Onko kellään kokemusta/tietoa raskautumisesta munatorven poiston jälkeen? 

Vauvan menettämisen pelko

Menettämisen pelko? Aika moni, jos ei ihan jokainen äiti, kokee tuon tunteen jossakin kohtaa. Aiemmin välttämin uutisia, missä jonkun lapsi oli joko kuollut kohtuun tai kätkytkuolemaan. En halunnut edes ajatella, että voisi olla tuollainen mahdollisuus. Ihmiset puhuivat internetissä kätkytkuolemaa ehkäisevistä antureista, mitkä asetettaisiin pinnasänkyyn. Tämä laite reagoisi vauvan hengitykseen. Synnytyksen jälkeen osastolla tarkkailin Einon hengitystä peläten, että kohta se lopettaa hengittämisen. Synnyttyään pelkäsin, ettei Eino itke ollenkaan ja kuolisi jo siinä. Raskausaikana pelkäsin vauvan kuolevan kohtuun.

Nykyään en enää pelkää Einon kuolemaa. Olen oppinut, ettei minun tarvitse tarkkailla hengitystä. Silti pelko menettämisestä on jäänyt alitajuntaan.
Viime öinä olen nähnyt unta, missä Eino jostakin syystä joutuu pois luotani. Niin epärealistisia kuin ne ovat olleetkin. Milloin Einon isä on ollut merimies ja kaapannut hänet mukaansa merimatkalle eikä ikinä tullut takaisin. Milloin jokin yliluonnollinen on vienyt hänet. Aina olet herännyt ja kironnut unet maan alimpaan rakoon. Miksi minun pitää nähdä tuollaisia unia?

Ehkä kyseessä on samanlainen ajatus, kuin minulla on mustasukkaisuudesta. Olen sitä mieltä, että parisuhteessa osapuolten kuuluukin olla hieman mustasukkaisia. Jos toista ihmistä rakastaa, ei hänestä halua luopua ja siksi sitä myös pelätään. Enkä tarkoita sairaalloista mustasukkaisuutta. Käy siis järkeen, että koska rakastan Einoa niin paljon, en halua menettää häntä. Eikö? Jos en välittäisi en varmasti pelkäisikään.
En usko, että ikinä pääsen pelosta eroon, mutta voin oppia elämään sen kanssa. Koska lopulta kuitenkin kaiken voittaa rakkaus.<3