En voi ymmärtää, miksi joku tappaa omat lapsensa. Ymmärrän väsymyksen ja masennuksen. Itse olen sairastanut vaikeaa masennusta, mutta en siinäkään tilassa olisi tehnyt kellekään muulle pahaa. Tiedän miltä tuntuu, kuin haluaisi vain kuolla ja lopettaa oleminen ja ajatteleminen. Edelleenkin välillä tuntuu siltä, että voisi lopettaa ajattelemisen kokonaan, mutta kuolla en enää halua. Nyt on se vahva syy elää; oma lapsi.
Osaltaan ymmärrän itsemurhan. Ymmärrän, miksi jotkut siihen ajautuvat ja varmasti se helpottaa. Pahinta siinä on vain se, ettei se kosketa vain itsemurhan tehnyttä vaan myös kaikkia hänet tuntevia. Silti olen sitä mieltä, että noilla lapsilla olisi ollut parempi elämä vaikka ilman äitiään, kuin ei elämää ollenkaan.
Miksi toisten ihmisten hätää ei nähdä tai miksi siihen ei puututa? Voi olla, että Suomessa on ns.suorittamisen kulttuuri. Koulut käydään kunnialla loppuun ja hankitaan hyväpalkkainen työpaikka, jossa puurretaan mahdollisesti esimieheksi asti. Pitää suorittaa kursseja ja saada todistusta niistä. Pitää aina olla jotenkin toista parempi. Avun pyytäminen tai hakeminen nähdään valitettavan usein heikkoutena. Ihan kuin olisit muita huonompi, kun et jaksa. Pakko myöntää, että näin ajattelin aikoinaan itsekin. Oli jotenkin "noloa" lähteä hakemaan apua. Pelkäsin läheisten ihmisten reaktiota ja sitä, että he pitävät minua ihan hulluna ja sekopäänä. Onneksi nyt tiedän asioiden oikean laidan. Nämäkin ovat yksi syy, miksi tekisi mieli muuttaa ulkomaille pois tästä oravanpyörästä.
Pahuushan ei lopu maailmasta, se on selvää. Onneksi täällä ei tarvitse kulkea yksin. Pitkäkin matka tuntuu lyhyemmät, kun sen aikana voi jutella toisen kanssa tai pitää toista kädestä. Pitäkää kädestä jokaista läheistänne ja auttakaa jos itse pystytte. Ja muistakaa hakea apua, jos sitä tarvitsette. Se kertoo siitä oikeasta rohkeudesta, sillä se vaatii sitä paljon enemmän kuin asian sivuun työntäminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti