Sivut

lauantai 3. toukokuuta 2014

Synnytyskertomus

28.4.2014
Maanantaina mentiin yliaikaiskontrolliin äippäpolille sairaalakassimme kera. Alkuun käyrille, jossa kaikki niinkuin pitikin. Pissatestissä oli proteiinit edelleen heikosti plussalla ja verenpaineet normaalit. Päästiin nopeasti lääkärille. Lääkäri ultrasi ja sanoi, ettei sen kummempaa painoarviota tee, kun se on kymmenen päivää sitten katsottu. Kuitenkin mittaili ja sai tulokseksi 4,3kg, minkä sanoi olevan hieman yläkantissa. Lääkäri kysyi, mitä mieltä olemme. Vauvalla näytti kaikki olevan hyvin, joten voisimme kahden päivän päästä tulla uudestaan, mikäli ei ole ennen sitä syntynyt. Sanoin, että olimme varautuneet siihen, että tänään käynnistellään, kun viimeksi näin meille sanottiin. Niinpä lääkäri sanoi, että minut siirretään osastolle, mutta jos mitään ei tapahdu niin sitten vielä kotiin.

Käyrillä äippäpolilla
Osastolla odottelimme hetken hoitajaa, joka näytti huoneen ja paikan. Sain ensimmäisen Cytotecin klo 11 ja naureskelin, että tekeeköhän tämä mitään. Hetken päästä alkoikin tiheät supistukset, mutta ne eivät sattuneet ollenkaan. Niinpä sain toisen pillerin klo 13 ja viimeisen vielä klo 18. Käyrä piirsi hurjia supistuksia! Parhaimmillaan toco näytti 127 ja tunsin vain vatsan kovettumiset ilmapalloksi. Juho lähti kotiin illalla klo 2015, sillä osastolle hän ei voinut jäädä. Kätilö sanoi, että aamulla siirryn kuitenkin synnärille ja siellä puhkotaan sitten kalvot. Katselin huippumalli haussa ja sitten alkoikin kipeät supistukset klo 2230. Kätilö käski suihkuun. Pääsin suihkuhuoneeseen ja tipahdin polvilleni, kun oksetusaalto pyyhkäisi yli. Hetken mietin, miten edes tulen suihkun alle pääsemään, mutta vihdoin siellä hieman helpotti. Suihkun jälkeen kätilön sisätutkimus, jossa olin väljästi 2cm auki. Kätilö lähti siirtämään minua synnärin puolelle. Soitin Juholle klo 0120 ja sanoin, että siirryin synnärille, mutta vielä ei ole mitään hätää. Juho tuli kuitenkin nopeasti ja siinä vaiheessa supistukset yltyivätkin ja jouduin jo puhisemaan niiden tullessa. Kätilö toi kipulääkkeeksi Oxydornia ja helpotti hetkeksi. Synnärillä oli kauhea ruuhka, joten kätilöt eivät juurikaan käyneet katsomassa minua. Särkylääke auttoi ja sain torkuttua aamuun asti.



29.4.2014
Aamulla kätilö tuli pistämään minut taas käyrille klo 07 ja lähti sen jälkeen kotiin. 40min päästä soitan kelloa ja pyydän, että pääsisin jo irti. Hyvin tympeä kätilö irrottaa minut ja lähtee samalla pois. Myöhemmin toinen kätilö käy sanomassa, ettei tiedä kohtaloani ja että synnytyssalit ovat täynnä. Sanoi, että lääkäri tulee katsomaan, kunhan joskus kerkiää. Itkin turhautumisitkut kun oli niin epätietoinen olo koko päivästä ja olin äärettömän väsynyt. Klo 9 tulikin jo lääkäri ja teki sisätutkimuksen. Tilanne oli hyvin pehmeä, kahdelle sormelle reilusti auki. Ballonki ei kuulemma enää hyödyttäisi yhtään mitään, sillä se vain tipahtaisi pois. Sanoi, että iltapäivästä ruuhkan loppuessa puhkaistaan kalvot ja tarvittaessa vauhditetaan tipalla. Tavoite olisi kuulemma saada tänään lapsi syliin. Klo 13 käymme kysymässä väliaikatietoja ja kätilö toteaa tylysti, että ei ole saleja ja puhe oli, että EHKÄ puhkotaan kalvot. Itkin taas parit turhautumisitkut ja mietin, miksei täällä voi saada mistään mitään tietoa ja miksi kaikki puhuvat niin hiton ristiriitaisesti.

Suurimmat supistukset ilman kipua



Klo 14 saan iltapäiväteen ja pullan. Luen Torey Hadenin kirjaa ja juon teetä, kun kätilö ja lääkäri porhaltavat huoneeseen ja sanovat, että nyt siirrytään synnytyssaliin. Hämmennyin ja annoin Juhon juoda teeni lopun. Salissa vaihdoin vaatteet kaapuun ja kipusin pöydälle. Lääkäri laittoi pyllyni alle astian ja sitten olikin jo kalvot puhki. Vedet vain holisi kuppiin. Lääkäri totesi veden olevan hieman vihertävää ja toivotti onnea synnytykseen. Olo oli outo, kun aina pikkaisenkaan jännittäessä lihaksia, holahti lisää vettä. N. 10 minuutin päästä vihlaisi ensimmäisen kerran alavatsasta ja siitä se meno sitten lähtikin. Kätilöksi vaihtui juuri mukava hieman nuorempi nainen, joka kysyi mitä kivunlievitystä haluan. Vastasin, että kaikki kelpaa, kunhan ei vain satu. Kätilö naurahti ja antoi alkuun taas Oxydornia, neuvoi ilokaasun käytön ja ohjasi sitten suihkuun. Pääsin suihkuun ja pystyin istumaankin siellä hetken, mutta sitten kivut vyöryivät päälle toden teolla. Oksetti, pyörrytti ja sattui aivan mielettömästi. Kipu ei tullut supistusten mukana vaan oli kuin koko ajan olisi ollut supistus päällä. Olin kontillani lattialla ja Juho hälytti kätilön paikalle, joka auttoi minut sängylle ja sängyllä siirryttiin takaisin synnytyssaliin. Salissa kätilö totesi minun olevan aivan väritön kasvoilta ja tökkäsi ilokaasun taas käteen ja sanoi tekevänsä sisätutkimuksen. Sisätutkimuksessa olin jo 4cm auki ja vauva kiinnittynyt, joten epiduraalia lähdettiin tilaamaan. Olin niin tuskissani, etten pystynyt puhumaan juurikaan ja vetelin ilokaasua senkin edestä. Supistusten välissä vajosin jonkinasteiseen transsitilaan ja kuulin vain muutamia sanoja sieltä täältä. Selkä putsattiin ja kaikki laitettiin valmiiksi mutta anestesialääkäriä ei saatu kiinni. Meni kauan, (kuulemma tunnin verran), ennen kuin anestesialääkäri viimein tuli ja laittoi epiduraalin. Epiduraalin jälkeen vaivuin euforiaan. Oli ihanaa olla, kun ei enää sattunut ollenkaan. Sain syötyäkin yhden myslipatukan ja laitettiin synnytys-cd soimaan. Melkein heti epiduraalin laitoin jälkeen alkoi kamala painontunne pyllyssä. Sanoin siitä kätilölle ja kätilö teki sisätutkimuksen todeten, että täydet 10cm ollaan jo auki. Ei siis ihme, että sattui niin jumalattomasti, kun avautuminen vain humpsahti. Kysyin pitääkö minun laittaa vastaan painon tunteelle aina supistusten tullessa vai saanko jo ponnistaa. Kätilö vastasi, että varovasti voidaan aloitella ponnistaminen, sillä vauva oli saatava alaspäin vielä. Aluksi ponnisteltiin seisaalteen hetki ja sitten säkkituolin päällä synnytyssalin sängyllä. Sitten käännyin puoli-istuvaan ja alkoi kunnon ponnistaminen. Joka supistuksella kerkesin ponnistamaan aina kolme kertaa. Ponnistaminen ei sattunut ollenkaan, mutta kyllä siinä kunnon työ oli. Juho antoi aina väleissä juotavaa ja sitten taas uusi ponnistus. Kätilö sanoi minun tuntuvan kuumalta ja mittasi kuumeen, mikä oli 37,9. Tippaan lisättiin uusi pullo laskemaan kuumetta, ettei vauva häiriinny siitä. Epätoivo alkoi iskemään, sillä tuntui etten etene minnekään vaikka kuinka ponnistan. Kätilö sanoi, että pää aina pikkaisen ponnahtaa takaisin ja pitää vain ponnistaa pitkään joka ponnistuksella. Lopuksi saatiin pää siihen kohtaan, ettei se enää ponnahtanut takaisin ponnistusta lopettaessa. Tässä vaiheessa alkoi taas kipu. Ensin alkoi kiristämään ja ehdin miettimään, että miksi ihmeessä tämä näin sattuu. Kuitenkin apinanraivolla jatkettiin. Kätilö puudutti välilihan valmiiksi, jos se jouduttaisiin leikkaamaan. Kuitenkin hetken päästä saatiin pää ulos ja kätilöt puhdistivat vauvan ilmatiet. Vielä muutama ponnistus ja vauva oli kokonaan ulkona järjettömän kivun kanssa. Kätilö totesi vauvan syntyneen käsi poskella. Sain jätkän heti syliini ja olo parani heti. Tirautettiin pienet itkut Juhon kanssa ja vain siliteltiin pientä ihmettä. Kätilö sanoi, että joutuu ikävästi vähän painamaan, että saadaan istukka nopeasti ulos. Kun istukka saatiin ulos, totesi kätilö sen olevan jo hieman kalkkeutunut ja oli hyvä, että nyt syntyi. Kätilö otti valmiiksi ompelutarvikkeet ja alkoi ommella. Hetken aikaa katsellessaan alapäätäni hän ilmoitti, ettei pysty näitä ompelemaan ja soitti päivystävän kirurgin paikalle.

Hetken päästä saapui kirurgi ja pyysi erilaisia välineitä ja alkoi puuduttamaan alapäätäni. Kätilö kehoitti minua ottamaan ilokaasua ja ehdin miettimään miksi, sillä olihan alapääni kuitenkin jo puudutettu. Hetken päästä syy selvisi, kun kirurgi alkoi painelemaan alapäätäni ja kipu vyöryi yli. Kolmas kätilö soitettiin paikalle ja Juhoa pyydettiin pitämään lamppua kirurgille. Kävi sääliksi Juhoa, kun hän katsoi minua niin säälien. Myöhemmin hän kertoi, miltä olin näyttänyt alapäästä enkä yhtään ihmettele, että oli myötätunto noussut pintaan. Vetelin ilokaasua kuin viimeistä päivää. Kolmas kätilö ilmoitti, ettei pysty olemaan paikalla ja lähti äkkiä pois. Selitin kirurgillekin, kuinka tuntuu, kuin olisin mielettömässä kännissä ja Juholle, ettei taida vähään aikaan olla purrpurr makuuhuoneen puolella. Kirurgi ilmoitti, että lähdetään leikkaussaliin, kun näitä haavoja ei saa paikattua salissa. Juho sai vauvan syliinsä ja minua lähdettiin kiireellä kärräämään leikkaussaliin. Salissa olin jotenkin täysin hämmentynyt koko tilanteesta. Sain spinaalipuudutuksen, enkä tuntenut mitään rintakehästä alaspäin. Minua alettiin operoimaan ja kirurgi totesi paikkojen olevan "tuhannen pillun päreinä." Vauriot ulottuivat kuulemma virtsaputkeen ja hyvin syvälle. Tikkaukseen meni tunti ja koko sen ajan olin ihan itkuun pillahtamassa.

Viimein pääsin takaisin synnytyssaliin, missä Juho oli. Vauva nukkui omassa kopassaan vieressä. Aloin itkemään hysteerisesti, kun kaikki oli käynyt niin nopeasti. En tiennyt vauvan painoa, pituutta, pisteitä... En yhtään mitään. Kätilö toi meille onnittelukahvit, leivät ja pullat. Niiden syömiseen meni aikaa kyyneleiltä. Kätilö katsoi säälien ja kysyi onko kaikki hyvin, enkä edes muista mitä vastasin. Muistin sentäs kysyä mitat. Juhokaan ei niitä muistanut, kun oli ollut myös niin sumussa. Aamuyöstä Juho joutui lähtemään ja jäin itsekseni saliin. Kätilö kävi nostamassa jätkän viereeni ja torkuin joten kuten aamuun.


Kaiken kaikkiaan kokemus oli järkyttävä. Ei ehkä niinkään kipujen osalta, vaan sen sumun osalta, kun kaikki kävi niin nopeasti. Ponnistusvaihe kesti tunnin ja lopputuloksena siis III-IV asteen repeämät. Nyt joudun olemaan ainakin kaksi viikkoa istumakiellossa. Sängystä nouseminen on yhtä tuskaa, samoin syöminen makuullaan. Muuten olo alkaa olla jo suhteellisen hyvä. Toivon, ettei tästä jää traumaattista kokemusta vaan vielä joskus haluaisin alakautta synnyttää. Aika kultaa muistot, sanotaan. Toivotaan, että myös tässä asiassa. Kuitenkin nyt meillä vihdoin on maailmassa meidän jätkä.<3 Oli kyllä kaiken kivun arvoinen.

Ps. Juho on kauheasti kehunut ja sanoi ihmetelleensä, kun en koko synnytyksen aikana kertaakaan huutanut tai kiroillut. Taisin olla niin omissa maailmoissani, etten tajunnut!
Osastolla odotellaan käynnistystä

4 kommenttia:

  1. Oh! Oli kyllä koskettava kertomus!
    Kyllä oot joutunut kokemaan karmeuksia! Just tollanen epätietoisuus, kiire.. en yhtään ihmettele että tirautit siinä välissä aina itkut! Itse itkin pelkästään lukiessani sinun kokemuksistasi (hormonit...)

    Toivon sulle niin pikaista paranemista kuin vain mahdollista! Elämä istumakiellossa kuulostaa älyttömältä (vaikka olikin "vain" se 2 viikkoa) mutta silti!
    Oot supermamma! Jaksamista ja tsemppiä!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!<3 Aika kultaa tosiaan varmasti muistot, mutta ei kauhean lämpimät tunteet ole kys. sairaalaa kohtaan.

      Poista
  2. Hui, tuo loppu... :O Tsemppiä toipumiseen ja ennenkaikkea ONNEA VAUVASTA ♥♥

    VastaaPoista